Mitä muut meistä ajattelevat? Miten saadaan Suomi säkenöiväksi, laadukkaaksi ja taotuksi taivaan kaareen? Se mikä näkyy, sen täytyy olla hyvää. Ja se mikä on hyvää, näkyy.
Nälkähän tässä tulee.
Maabrändissä on kyse kansallisesta itsetunnosta, sanoi Jorma O. ja kävi visiitillä helsinkiläisessä alakoulussa. Siellä se kasvaa, nuoren kollin uhma ja luulot itsestä. Se on se ainoa itsestään tapahtuva juttu. Muu vaatii ruokkimista, koulimista, hellää hoivaa ja silittämistä, ettei repsota tai tahri valkoista paitaa. Sen tietää Jorma.
Kansallisen itsetunnon pohja on paalutettava varhain ja syvälle. Brändi kun tulee olemaan painavaa luokkaa.
Siis mitä?
Jorman valtuuskunta pohtii millaisia juttuja Suomesta kerrottaessa pitää painottaa. Katse porautuu haastattelussa kameraan kuin öljypora Nigerian neitseelliseen maaperään ja miehessä pullistelee intomieli, että ihan pelottaa mistä päästä se purskahtaa. Se on ihailtavaa, tuo yhtaikainen energia ja hallinta Jormassa. Ulosanti on varmaa kuin välipala-automaatissa. Tiedättehän sellaisen ison ja kiiltävän, missä annokset ovat kiihottavasti tyrkyllä tyylikkään läpinäkyvissä lokeroissa, mikä avautuessaan surahtaa ja toimii aina.
Kolikolla.
Brändin painotusta korosti myös Martti Ahtisaari, jonka painoarvo on luonnostaan korostunut. Nobel-palkinto toi kiistattoman rauhantekijän ansaitusti suurmiehelle kuuluvaan valokeilaan. Nyt Suomi-brändi ruumiillistuukin parhaiten Ahtisaaressa: rauhantahtoisuus on sille luontaista, samoin hyvinvointi ja vaimon päivällispöytää kohti keinuva käynti.
Ongelma on sarakeleveys.
Päivälehtien standardi sarakeleveys ei ole Nobelin jälkeen riittänyt. Painokoneita on pysähdellyt.
Alakoululta ei ole pitkä pätkä päiväkotiin. Sinne Jorma ei uskaltautunut. Olisi näyttänyt lapselliselta. Ei Jormalla ole siihen varaa, ymmärtäähän sen.
Olisi kannattanut. Puuhanurkassa syntyy kaikenlaista. Aleksi, Veeti ja Juhani sen todistavat. Ikää on yhteen laskettuna yhdeksän, mutta intomieli käy kympillä. Vaan pojat eivät sitä arvosta, kun eivät tiedä sen arvosta.
Mitä kaikkea puuhanurkassa luodaan, ei aina avaudu. Mutta jotain voi aavistaa: juna on yhtaikaa lohikäärme, Eiffel-torni ja kuuraketti.
Aikuisten ajatukset, nuo kravattiin puetut muumiot jäävät aina junasta.
Vaikka olisi ykkösluokan lippu kuten Jormalla.
Luovuus on totta ja taikinaa. Sitä kaulitaan ja käännetään. Siihen on varaa vapaalla.
Luovuus on ylellisyyttä, leikkiä hapertuvien sanojen hiutaleilla, niiden pyörteessä lepäämistä.
Hei Aleksi, Veeti ja Juhani, kertokaa se noille kravattimuumioille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti